Sepeli on ihan okei. Kävelyharjoituksia kun me tehdään ulkona, niin jossain kohtaa Danielin jalat stoppaa ja pitää päästä maahan istumaan. Sepelikivet on jänniä. Niitä on kiva pyöritellä, heilutella, heittää ja potkia kengillä. Niitä yritetään vähän syödäkkin, mutta suuhun asti ei onneksi vielä yksikään kivenmurikka ole ehtinyt.
Nurmikko onkin sitten vähän toinen juttu. Sillä voi ihan istua, mutta siihen ei mielellään kosketa. Tai jos kosketaan niin tosi varovaisesti ja käsi vedetään nopeasti takaisin ylös. Itse oon kuulemma pienenä ollut niin helppo vahdittava nurmikolla, kun en uskaltanut tulla viltin päältä ollenkaan pois. Siinä vuoden iässä noin.
Liiikkuminen konttaamalla on ehkä vielä niin uusi juttu, että sitä ei sen takia harrasteta muualla, kuin kohtuu tutulla maaperällä. Terassilla voi kontata ja mennä eteenpäin. Vaikka sepelillä viihdytään istuen, niin kontata ei voi. Ja nurmella nyt ei varsinkaan, kun itku siitä tulee.
Kaippa liikkuminen erilaisessa maastossa helpottuu, kun tullaan tutuksi ulkoympäristön kanssa. Nythän se on vielä niin jännää, kun kaikki on suht uutta ja ihmeellistä. Ja kovin pitkään ei ehditty tänäänkään ihmetellä, kun alkoi satamaan. No pientä tihkua vaan, mutta hoksasin sen vasta sitten kun oltiin sisällä.
2 kommenttia:
Voi että, Daniel kasvaa hurjaa vauhtia! Mun täytyy kyllä tulla moikkailemaan teitä taas ennen kesän loppua. :-)
Niin sähän olet nähnyt pojan sillon ihan minipienenä vaan :) Tuu ihmeessä käymään ennen kun lähdet sinne Skotlantiin kun sitten menee joku miljoona aikaa ennen kun taas tulee mahdollisuus nähdä :)
Lähetä kommentti