Oon tässä jo jonkun aikaa ihmetellyt, että mikä tuota lasta vaivaa. Ihmeellisiä kiukkukohtauksia, itku tulee melko herkästi ja kauhea (tavallista isompi) huuto tulee, kun jonkun asian menee ja kieltää. Luulin jo, että poika on kipeä, koska tuollainen omituinen kiukutteleminen ei ole lainkaan Danielille ominaista. Eilen sen sitten varovasti ajattelin, että mahtaakohan se ollakkin vain uhmaa. Ja sitähän se luultavasti onkin. Yhtenä hetkenä kaikki on hyvin ja naurattaa, mutta sitten dublo-palikka tipahtaa kädestä väärässä kohtaa ja hirvittävä huuto. Tai sitten kaikki on hyvin ja mennään nauraen räpeltämään vahvistinta (vaikka ihan hyvin tiedetään, ettei siihen saa mennä koskemaan) ja kun sanotaan ei niin taas on huutokonsertti valmis.
Mulla ei oikeastaan ollut edes minkäänlaista käsitystä siitä, millanen uhma on. Luulin sen ilmenevän sellaisena heittäydytään-maahan-ja-potkitaan-ja-hakataan-ilmaa-huutona tai jonain vieläkin rajumpana reaktiona. Tietty toinen vaihtoehto tässä on se, että Daniel on perinyt mun pinnan pituuden ja dramaattisuuden... Jos tää on sitä uhmaa, niin aika kevyttä kyllä on. Välillä saa naurua pidätellä, kun toinen ihan selvästi teeskentelee itkua, kun joku asia ei miellytä. Mun äiti ei meinannut uskoa, että kyseessä voisi olla edes mikään uhma, koska Daniel ei ollenkaan kiukuttele mummun kanssa. No ei kai, kun mummu on hemmotellut lapsenlapsensa ihan pilalle ja antaa kaiken mitä Daniel vaan tohtii haluta..
Treffattiin eilen pitkästä aikaa taaperokavereita puistossa ja siellä tuli puheeksi uhmat ja kiukuttelut. On aina kiva huomata, että asiat joista itse huolestuu kovasti (kuten syömiset vaikkapa) on yhtä hankalia myös muilla. Varmaan ihan normaalia, että ruoka ei aina maistu ja eilenkin poika taisi syödä vain aamu- ja iltapuurot, kun muut ruoat ei miellyttänyt. Oma tahto alkaa tulla koko aika enemmän ja enemmän esille, mikä tietysti on hyvä, mutta koettelee välillä aika tavalla omia hermoja. Reilussa vuodessa on pitänyt opetella ottamaan vähän iisimmin asioiden kanssa, kun ei tuollaisen pienen lapsen kanssa asiat aina suju, niin kuin on ne etukäteen ajatellut. Ennen pojan syntymää meillä oli melko tarkat sävelet kasvatuksen ja kaikkien asioiden suhteen. Ei tehdä näin ja eikä tehdä noin. Tässä on tullut huomattua, että ei kaikissa asioissa tarvitse pipon kiristää ihan niin paljoa. Perusasioista pidetään kuitenkin kiinni, tavaroita ei olla siirretty eikä aiotakkaan siirtää. Kieltäminen tuntuu välillä olevan kehotus, että 'tee vaan' ja asian perille menemiseen menee paljon pidempi aika, mitä joskus ennen kuvitteli.
Meillä meinasi eiliset puistotreffit mennä taas ihan sivusuun, kun Danielille tuli joku ihmeellinen kiukkukohtaus, enkä viitsinyt itkevän lapsen kanssa lähteä. Kohtaus kuitenkin katosi ihan yhtä nopeasti, kuin se tulikin ja lopulta päästiinkin lähtemään. Oli tosi kiva nähdä noita äitejä ja taaperokavereita pitkästä aikaa, kun meidän viime kerrasta on varmaan liki kolme kuukautta aikaa. Lapset leikkivät hiekkalaatikosa ja me istuttiin laatikon reunalla. Mira toi mukanaan kahvia termarissa ja Emmi oli ottanut mukaan pientä naposteltavaa. Mekin oltiin puistossa seiskaan asti, vaikka jossain kohtaa epäilin, ettei Dani varmaan jaksa niin kauhean pitkää pätkää, kun kerta ennen lähtöä oli ollut hirveä kiukku ja ehkä pieni väsykin päällä. Mutta hyvin jaksoi. Joo, kyllähän poika kiukutteli puistossakin muutaman kerran, kun ei päässyt mm. itse kiipeämään liukumäkeä ylös, mutta niinpä kiukkusi kaveritkin.
Harmitti, etten saanut kameraakaan mukaan, kun akku oli loppu, eikä se ehtinyt latautumaan. Nyt koitan vähän aktivoitua noiden leikkitreffien kanssa, tekee pojallekkin hyvää päästä leikkimään omanikäisten kavereiden kanssa ja oppimaan sosiaalisia taitoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti