Tässä alkaa viikot vähenemään ja tuleva synnytys on koko ajan enemmän ja enemmän mielessä. Tai ei välttämättä se itse tapahtuma, stressaan lähinnä sitä, että ehditäänkö ajoissa synnärille ja saadaanko järjestettyä Daniel hoitoon. Pahimmassa tapauksessa mä joudun yksin yöllä lähtemään taksin kanssa TYKSiin ja Niko jää kotiin pojan kanssa, kun ei hoitajaa saada. Typerintä tässä on se, että Nikon vanhemmathan asuvat ihan tuossa kilometrin päässä. Heidän apuunsa en kuitenkaan uskalla luottaa, koska Nikon siskonpoika on heillä jatkuvasti hoidossa ja viikonloppuisin aika useasti heillä on sellainen tilanne, etteivät pysty hoitoon ottamaan taikka mahdollisesti tänne meille tulemaan. Alustavasti oon sopinut oman äitini kanssa, että se tulee tänne meille. Äiti on puhunut töissäkin jo, että jos lähtö tuleekin keskellä päivää, että voi sitten lähteä. Siinä sitten taas on sellainen mutta, että sieltä kestää noin puoli tuntia tulla meille. Ja sitten meiltä kestää noin vartti-puoli tuntia TYKSiin, kellonajasta riippuen.
Koska kyseessä on toinen kerta, mä voisin kuvitella hommien etenevän nopeammin mitä ekalla kerralla. Eli jos ei ole kauheasti aikaa odotella ja asiat menee vähän vauhdikkaammin, voi tuo yksin synnyttäminen olla mahdollista. Toivottavasti kuitenkaan ei.
Sitten seuraava asia, jota jännitän. Taas. Oon miettinyt, että mitä jos en tajuakkaan, että pitää lähteä. Tätähän mä pelkäsin myös ekalla kerralla. Pelkäsin, että sitten kun hoksaan, että jumankekka nyt synnytetään, onkin jo niin myöhästä, että vauva tulee ja syntyy autoon. Tai vessanpönttöön. Tämä on varmaan tälläkin kertaa ihan yhtä turha pelko ja jännityksen aihe, koska viimeksikin ihan hyvin ymmärsin koska piti lähteä ja eikä edes lähdetty heti, kun siinä oli niitä kaikkia pikku kommenverkkejä. Muunmuassa suihkuun pyörtynyt mies. Mutta jännitän silti.
Itse synnytystä en niinkään jännitä. Vaikka edellisestä kerrasta ei olekkaan kulunut niin kovin pitkää aikaa, on ne muistot kuitenkin kultaantunut ja varmaan oon kolme kertaa enemmän tuskissani, kuin mitä nyt muistelisin viimeksi olleeni. Tälläkin kertaa mä aion ottaa kaiken mahdollisen avun, jonka vaan saan. Ja ehdin. Ja toivottavasti mä ylipäätään ehdin saamaan jotain helpotusta kipuihin, koska ilman kivunlievitystä mä luulen synnytyksen olevan melkosta huutoa. Vaikka taisi se sitä viime kerrallakin olla, vaikka olinkin ottanut kaikki mahdolliset dropit mitä vaan voi ottaa.
Kuitenkin vaikka stressaan, jännitän ja pelkään jotain juttuja, on fiilis silti rauhallinen. Kyllä mä odotan jo, että päästään synnyttämään ja tutustumaan meidän uuteen vauvaan. Ja silti mä toivon, että tässä nyt vielä ainakin sinne maaliskuun ekaan odoteltaisiin, mielellään vaikka vähän pidempään, että saataisiin kaikki asiat hoidettua täällä kotona. Itse synnytyksestä sen verran, että toivoisin sen olevan oikeasti vähän nopeampi, mitä viime kerralla. Ettei tarvitsisi niiden supistuskipujen kanssa kärvistellä niin kamalan pitkään, kun ne nyt ei niin kovin nannaa olleet ainakaan tälläselle olemattoman kipukynnyksen omaavalle henkilölle. Toivon kanssa, että en tälläkään kertaa hauku Nikoa maan rakoon ja yritän parhaani mukaan arvostaa sen apua hoohetkellä, vaikka siinä kohtaa sen asian muistaminen varmaan taas on ihan yhtä vaikeaa.
Toisaalta mitä näitä tässä etukäteen sen enempää miettimään.
Huomenna taas neuvola. Ja ensi viikolla lääkärineuvola.
Nimiasiatkin on ihan vaiheessa. Tai ei ne ole edes vaiheessa, kun ei olla yhtään ehditty edes miettimään vaihtoehtoja. Huomenna voisin koittaa listata ylös omia suosikkeja ja vähän tuputtaa tota yhtä kanssa miettimään omiaan. Olisi edes jotain mietittynä, ettei hätähätään sitten joskus viisi minuuttia ennen kastetta keksitä jotain Erkki-Maijaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti